Reissaamisesta toipumista
Kait sitä on vissiin sen verran vanha, että pienestäkin reissusta toipuminen vie monta päivää. Kävin viettämässä Juhannusta Helsingissä ja vieläkin tuntuu, että en ole oikein toipunut matkustamisesta. Itse Juhannus meni hyvin rauhallisissa merkeissä. Malmilla ei ollut ristinsielua liikkeellä eikä mistään kuulunut mitään humalaisten örinää. Monella mökillä oli varmaan paljon enemmän ääntä ja melua.
Kaupunkilaisjuhannus oli ihan mielenkiintoinen kokemus tällaiselle, joka ei ole sitä ikinä kokenut. Erikoista oli aivan käsittämätön hiljaisuus ympärillä. Sen voi kokea varmaan hyvin harvassa juhannuksenviettopaikassa. Kiitos rakkaalle ystävättärelleni mukavasta, minulle erilaisesta, Juhannuksesta.
Toisaalta tietysti olisi ollut kiva viettää Juhannus siskon ja veljien kanssa siskon maatilalla, mutta ilman kutsua en viitsinyt tuppautua paikalle. Sisko ja veljet muodostavat sellaisen ryhmittymän, mihin minua ei yleensäkään kutsuta. Uskon sen johtuvan siitä, että olen yksinhuoltaja; minua kun ei tarvitse huomioida missään hommissa, kun olen ns. yksinäinen ihminen. Minähän olisin se kolmas, viides tai seitsemäs pyörä tuollaisissa porukoissa. Uskokaa vaan, yksinhuoltaja luetaan yllättävän monesti johonkin alempaan kategoriaan kuuluvaksi vielä tänäkin päivänä.
Junassa on ollut hyvää aikaa kutoa. Kiri on viimeistä mallikertaa vaille valmis. Siitä on tullutki semmonen Oulu-Helsinki-Oulu -neule. Ihanan helppo mallineule, ei tarvi kaivella ohjetta esiin joka välissä. Nyt kun vain sais ittiä sen verran niskasta kiinni, että kutois eikä surffais, ja että malttais alkaa kutomaan viimeisen kaavion.
Melkein pakko olisi saada tuo Kiri mahdollisimman pian valmiiksi. Kun olen luvannut itselleni, että en aloita uutta ennen kuin yksi työ on valmis. (Shettistä ei lasketa.)
